Tässä ja nyt

Tämä on yksi eduskuntavaaleihin liittyvistä blogikirjoituksista. LASTEN AIKA ON NYT – YHDEN AIKA EI RIITÄ.

20.3.2019

Suomessa lapsiperheiden asioita mietitään liian monesti aikuisten näkökulmasta. Toistuvasti esitetään niin mediassa, huoltajuus- ja tapaamistaisteluissa kuin esimerkiksi sosiaalipalveluiden kautta kysymyksiä ”Mitä äiti ja isä tarvitsevat?” tai ”Mihin äidillä ja isällä on oikeus?” vaikka pitäisi kysyä ”Mitä lapset tarvitsevat?” ja ”Mihin lapsilla on oikeus?”

Yksin lapsiperheen arkea pyörittävälle äidille tai isälle on selvää, että lapset tarvitsevat turvallista, rauhallista ja hauskaa aikaa äitinsä tai isänsä kanssa ja että lapsilla on oikeus olla ”tässä ja nyt” ilman kiirettä ylimääräisiin harrastuksiin tai kyläilemään sukulaisten luo. Aika oman lapsen kanssa kotona päiväkoti- tai koulupäivien jälkeen on kaikkein tärkeintä. Sen ei pitäisi olla rasite. Koskaan ei tiedä, milloin vakava sairaus tai kuolema koskettaa perhettä tai mitä voi sattua itse kullekin kodin ulkopuolella, kun ollaan erillään, ja tästä syystä jokaista hetkeä oman lapsen kanssa tulisi vaalia.

Onko todellakin tärkeämpää mennä työpäivän jälkeen pelaamaan sählyä työporukan kanssa ja sysätä lapsi siksi aikaa esimerkiksi viulutunnille, jonne lapsi itse ei edes haluaisi mennä, kuin lukea hänen kanssaan satua kotisohvalla tai käydä patikoimassa lähimetsässä? Onko todellakin tärkeämpää mennä juoruamaan muiden naisten kanssa toisten ihmisten asioista viinilasin äärelle kuin viettää sama aika oman lapsen kanssa kotona ja opettaa arvostamaan toisten ihmisten yksityisyyttä ja kannustaa keskittymään oman järjen ja arvostelukyvyn kehittämiseen?

Äiti tai isä, joka pyörittää yksin lapsiperheen arkea, joutuu paikkaamaan toisen vanhemman poissaoloa. Tällainen ihminen tiedostaa ajan- ja energiankäytön rajallisuudet ehkä paremmin kuin moni niin sanotun perinteisen perhemallin vanhempi ja tästä syystä aikaa oman lapsen kanssa ei pidetä itsestäänselvyytenä ja jonakin, josta tahdotaan luopua noin vain. Syyn täytyy olla todella hyvä, että yksinäinen äiti tai isä jättäisi esimerkiksi iltasatuhetken väliin tai antaisi jonkun toisen hoitaa sen puolestaan.

Suomessa monien äitien ja isien tulisi tajuta, etteivät he ole ”isoja lapsia”, joilla on oikeus kiukutella ja valittaa oman ajan puutteesta sekä ottaa sitä itselleen, milloin milläkin verukkeella, omien lapsien tarpeet ja toiveet ohittaen. Mistä tällainen malli on edes opittu? Olivatko omat vanhemmat itsekkäitä työnarkomaaneja, joille tärkeintä oli oma aika töissä ja töiden jälkeen aikuisten riennoissa? Miksi he ylipäätänsä hankkivat lapsia, jos ei ollut halua antaa lapsille aikaa ja näin ollen luoda heistä henkisesti ja emotionaalisesti vakaita yksilöitä? Vai olivatko omat vanhemmat omien vanhempiensa pilalle hemmottelemia ”isoja tyttöjä ja poikia”, joille ei koskaan asetettu ajan kanssa rajoja ja joiden ”paha olo” ostettiin pois rahalla sen sijaan, että oltaisiin otettu aikaa olla läsnä, tässä ja nyt, keskusteltu pahasta olosta, sen syistä ja yhteisillä toimilla saatu ongelmat ratkottua?

Yksin lapsiperheen arkea pyörittävä vanhempi tietää, että omaa aikaa on riittävästi sen jälkeen, kun on saanut lapset turvallisesti ja hyvillä mielin omiin sänkyihinsä nukkumaan. Hyvin hoidetun päivän jälkeen esimerkiksi tunti musiikkia kuunnellen, televisio-ohjelmaa katsellen, maalaten tai kirjoittaen on riittävästi. Hyvin sujuva arki itsessään on riittävä palkinto ajasta, jonka siihen on pannut.

Äitien sekä isien ajan- ja energiankäyttöä sekä lasten hyvinvointia ajatellen olisi ensisijaista, etteivät vanhemmat kiistelisi huoltajuus- ja tapaamisasioista yhtään enempää kuin on tarpeellista. Yksinhuoltajalle raskainta on, jos etävanhempi keksii haastaa oikeuteen tai hälyttää sosiaalityöntekijöitä kotikäynneille ties minkä valheiden varjolla. Kaikki se aika, joka menee aikuisten välisten kiistojen hoitamiseen, on poissa lapsilta. Tämä on suurin synti ja seikka, joka monelta vanhemmalta Suomessa jää näkemättä, kun ollaan vaatimassa itsekkäästi itselleen lisää oikeuksia ja vapauksia.

Sekä äitien että isien velvollisuus on ensisijaisesti taata, että lapsilla on hyvä olla kyseisellä hetkellä, tässä ja nyt, olivat lapset sitten lähivanhemman luona kotona tai viettämässä aikaa toisessa kodissa etävanhemman luona. Noissa hetkissä on kyse lapsen tulevaisuudesta eli minkälaisen tunteen hän saa itsestään kommunikoidessaan ja toimiessaan äitinsä tai isänsä kanssa ja millaisella moraali- ja arvopohjalla varustetuksi aikuiseksi hän kasvaa ja tätä kautta, miten hän tulee käyttämään omaa aikaansa mahdollisten omien lastensa kanssa.

Uskon että kuolinhetkellään yksikään lapsilleen omistautunut isä tai äiti ei mieti sitä, miten paljon aikaa tuli käytettyä baarissa istumiseen, koripallotreeneissä tai tietokoneen äärellä, vaan miten jokainen minuutti omassa elämässä oman lapsen kanssa muovasi hänestä juuri sen hienon aikuisen, joksi hän ennätti kasvaa ennen oman vanhemman pois lähtöä.

-Paula Puolakka