"Siellä me sitten istuttiin, toisillemme täysin tuntemattomat ihmiset"

6.3.2018

Istuin bussissa kello viiden ruuhkassa. Olin juuri lopetellut työt ja olin matkalla elämäni ensimmäiseen tukihenkilövalmennukseen. Olin aikaisemmin ilmoittanut mukaan vapaaehtoiseksi Pienperheyhdistyksen toteuttamaan hankkeeseen, jossa etsitään eroperheiden lapsille tukihenkilöitä. Matkan aikana huomasin, että tuleva valmennus alkoi jännittämään minua.

Pohdin minkälaisia muut vapaaehtoiset olisivat ja olisiko tämä tukihenkilöhomma loppujenlopuksi ollenkaan minun juttuni. Minua kuitenkin helpotti ajatus siitä, että olin tavannut hankkeen vetäjän Kirsin kerran aikaisemmin tukihenkilöhaastattelussa. Mukaan lähteminen uuteen asiaan ei tuntunutkaan enää niin jännittävältä ajatukselta, kun tiesin kohtaavani edes yhdet tutut kasvot illan aikana.

Paikalle päästyäni jännitys laukesi, valmennusta tuntui heti alusta asti täyttävän avoin ja lämmin ilmapiiri. Minusta tuntui, että olisin tuntenut muut valmennettavan jo vuosien takaa. Pääsimme heti syventymään tukihenkilötoimintaan paremmin sekä kertomaan omia näkemyksiämme ja kokemuksiamme aiheeseen liittyen. Siellä me sitten istuttiin, toisilleen täysin tuntemattomat ihmiset keskustelemassa hyvinkin henkilökohtaisista asioistamme. Oudointa siinä oli se, että se ei mitenkään tuntunut oudolta tai väkinäiseltä vaan täysin luonnolliselta tilanteelta. Sain kuunnella muita ja minua myös kuultiin, se tuntui oikeastaan aika hyvältä.

Jokaisen valmennuskerran jälkeen minulle vain vahvistui fiilis siitä, että olen oikeassa paikassa. Valmennukset oltiin suunniteltu huolellisesti alusta loppuun ja jokainen valmennuskerta tuntui ylittävän omat odotukseni. Tuleva tukisuhde toki jännitti ja jännittää edelleenkin, minulla ei kuitenkaan ole ollut missään vaiheessa semmoista fiilistä, että olisin tässä yksin. Sain valmennusten myötä vastaukset kaikkiin kysymyksiin ja pääsin oppimaan paljon uutta aiheeseen liittyen.

Tänään oli viimeinen valmennuskertani ja pitelen kädessäni todistusta, jonka sain merkiksi suoritetusta valmennuksesta. Oloni on kiitollinen, sillä pääsin kohtaamaan valmennuksien myötä mahtavia persoonia ja opin paljon itsestäni sekä muista. Oloni luottava ja odotan innolla tulevaa. En malta odottaa, että pääsen kohtaamaan tulevaa tuettavaa lasta.

Toivon, että pääsen hyödyntämään kaikkea oppimaani tulevassa tukisuhteessani. Toivon myös, että voisin olla jollekin lapselle tulevaisuudessa se turvallinen ja luotettava aikuinen, kehen hän voisi turvautua hankalissakin asioissa. Odotan malttamattomana yhteisiä seikkailuja ja jaettuja onnenhetkiä tuettavan kanssa. Valmennus valmisti minut tulevaan tukisuhteeseen paremmin kuin osasin odottaa ja sain mitä parhaimmat eväät tukihenkilönä toimimiseen.


Minna Lyttä

Vapaaehtoinen lapsen tukena – eroauttamista julkisen ja kolmannen sektorin yhteistyönä -hankkeenvapaaehtoinen

Haku uudelle valmennuskurssille on alkanut. Ota yhteyttä: kirsi.lankinen(at)pienperhe.fi