Kello tikittää (osa 2)

Tämä on yksi eduskuntavaaleihin liittyvistä blogikirjoituksista. LASTEN AIKA ON NYT – YHDEN AIKA EI RIITÄ.

27.2.2019

Ja kun aamulla herään, alkaa päivä taas alusta. Samat asiat toistuvat, yllätykset seuraavat toisiaan. Poika kasvaa ja oppii uutta. Poika on ihana. Poika on hankala. Bussiin juostaan ja joskus siihen ehditään. Kurahousut unohtuvat kotiin ja hanskat hukkuvat. Pikaisesti lähetetyt viestit menevät usein vääriin paikkoihin. Kello tikittää ja yritän epätoivoisesti osoittaa pomolle, että olen ihan hyvä työntekijä. Meinaan myöhästyä päiväkodista, mutta sitten onnekseni huomaan, että bussin kello olikin kaksi minuuttia edellä. En ehdi pestä tukkaa, onneksi käsisuihku on keksitty. Töissä en pidä taukoja ja yritän livahtaa iltapäivällä salaa kotimatkalle. Leikkiä, piirtelyä, lautapelejä, vastaamattomia viestejä. Ja taas illalla nukahdan pojan kainaloon.

Olen kelvottomassa kunnossa. Aikaisemmin olen harrastanut liikuntaa, se on jäänyt kokonaan. Yhteiset pyörälenkit ja pulkkamäki pojan kanssa eivät riitä kuntoa kohottavaksi liikunnaksi. Olisi mukava harrastaa jotakin säännöllisesti ja aikuisten kesken. Olisi mukava saada edes poika harrastamaan jotakin ja saada edes 20 minuuttia omaa aikaa arki-iltana ja tuijottaa vaikkapa tyhjyyteen. Tai käydä rauhassa nopeasti kaupassa. Mitä enemmän olemme pojan kanssa kahdestaan, sen enemmän toisiimme takerrumme. Mitä enemmän toisiimme takerrumme, sitä kaukaisemmaksi käyvät haaveet harrastuksista.

Jos joskus saan pojan jonnekin, yritän siivota. Aina en jaksa, eikä se haittaa, pikainen imurointikin pelastaa paljon. Omat kauppareissut ovat luksusta, hankin niin paljon säilykkeitä, makaronia, kalapuikkoja ja vessapaperia kuin vaan kaappeihin mahtuu. Jos joskus saan pojan jonnekin, en usein kuitenkaan tee mitään. Yksin ollessani minusta usein tuntuu, että olen aivan puhki. Kuuma ja kiireetön suihku suljetun vessan oven takana tuntuu pidennetyltä viikonlopulta kylpylässä. Elämä tuntuu kevyemmältä ilman säädyttömiä kainalo- ja säärikarvoja. Kunnon peseytyminen ja iltauutiset saavat nyt riittää illan ohjelmaksi. Ehkä ensi kerralla pääsen elokuviin asti, tai edes kävelylle.

Kaipaan omaa aikaa. Sen menettäminen kokonaan on ollut katkera kokemus. Tunnen piston sydämessäni aina kun haaveilen, että poika olisi jo isompi ja viihtyisi enemmän omissa oloissaan kuin äidin kanssa. Olen kateellinen, kun näen isovanhempia, jotka osallistuvat lastenlastensa elämään. Että joskus lapsen ollessa kiukkuinen, voisi sanoa, että mene sinä välillä, minä en enää jaksa. Että voisi välillä vaan olla, ajatella, vetää henkeä ja lukea pari lukua romaanista ennen nukahtamista.

Ja kuitenkin nyt on hyvä. Arjen säätäminen naurattaa aina silloin kun se ei itketä. Elämä hymyilee silloin, kun naurua on elämässä enemmän kuin itkua. Kokemusta minulla on myös niistä surullisemmista ajanjaksoista. Elämässä olisi kaikki ihan toisenlaista, jos en olisi äiti. Silti äitinä oleminen on minun elämässäni suurin rikkaus ja rakkaus, joka on viedä minulta hengen ja samalla pitää minut hengissä.



-Äiti