Väistyvän hallituksen jäsenen mietteitä

Hallituksen jäsen Pirjo Mohamed miettii luopumista

Elämänmuutoksiin liittyy helpotuksen lisäksi aina myös luopumisen tuskaa. Vaikka olisi kuinka asian valmiiksi miettinyt ja tietäisi, että tämä on tarpeellista, niin silti tulee kuitenkin aina myös se haikeus siitä, että nyt minä en kuulukaan enää tuohon porukkaan. Suru siitä, että jokin asia elämässä jää nyt taakse. Tässä vuosien varrella on huomannut, että aika monesta asiasta joutuu elämänvarrella luopumaan.

Elämä kuljettaa eteenpäin. Ensin luopuu huolettomasta nuoruudesta, kun perhe astuu mukaan kuvioihin. Seuraavaksi jo huomaakin olevansa sen ikäinen, ettei enää tarvitse surra ehkäisyasioita, siis biologisessa mielessä ja kuumat aallot vyöryy päälle. Silloin alkaa tuntua, että vaikka nuo iltatähdet vielä tuolla kotona viettää teiniangstejaan, niin on aika antaa tilaa nuoremmille.

Tänään minulle jäi niin hyvä mieli, kun katselin uutta Pienperheyhdistyksen hallitusta siinä huoneen etuosassa. Kuulin, että paikalla on älykkäitä ja fiksuja naisia ja yksi mies (siis hän myös fiksu). Kyllä voimme me ”vanhat” hyvillämielin heittää vastuukapulan heille.

Muutin vuonna 1984 nuorena yksinhuoltajaäitinä yksivuotiaan poikani kanssa Helsinkiin työn perässä Kainuusta, kuten niin monet kohtalotoverit. Olin saanut vakituisen viran Helsingin kaupungilta, mutta asunnosta tai lapsen hoitopaikasta ei ollut tietoakaan. Silti lupasin työnantajalle muuttaa kahdessa viikossa tänne. Sellainen hullunrohkeus kuuluu nuoruuteen ja se kannatti. Asiat järjestyivät ja meille löytyi katto pään päälle ja poika pääsi päiväkotiin.

Niihin alkuaikoihin liittyy myös lämpimät muistot Pienperheyhdistyksestä. Oli niin ihanaa käydä Hakaniemen torin vieressä olevissä tiloissa saunassa, osallistua retkiin ja viedä lapsi turvalliseen hoitoon, että pääsi itse joskus ulos. Näin jälkikäteen ajatellen sen on itse asiassa vasta tajunnut, miten tärkeä tuki ja vertaisapu (vaikkei sanaa silloin vielä tunnettu) se on ollut sille 20-vuotiaalle junantuomalle tytölle ja hänen lapselleen. Kiitos siitä.

Nyt tämä kirjoitus alkaa jo liikaa muistuttaa muistokirjoitusta. Koska sekä PPY, että minä voimme kuitenkin ihan hyvin, ei ole siis syytä huoleen, eikä tarvetta hyvästeille.

Elämäntilanteenikin on taas muuttunut niin, että exä on taas nyksä. Olemme siis vaiheessa, jossa toivotaan, että kolmas kerta toden sanoo (niin, älkää yhtään järkyttykö). Parisuhteessa elämisessä ja yksinelämisessä on kummasskain omat hyvät puolensa, mutta oli tilanne mikä hyvänsä minun sisälläni asuu aina ”pieni yksinhuoltaja”.

Joten tavataan PPY:n riennoissa ja barrikaadeilla