Tervetuloa tupaan!

Emmi Kärkinen, opiskelija

Astun sisään ja kahvin tuoksu tulvahtaa nenääni. Huutelen hyvät huomenet ja kaksi käsiparia touhuaa jo keittiössä. Liityn seuraan. Säntäillessämme kaikki eri suuntiin ehdimme kuitenkin käydä läpi sekä päivän ohjelman että vaihtaa kuulumiset. Pian ovi käy, eteisessä käy mahdoton kuoriutumistulva, ja lapset vilistävät sisään ennen kuin äiti tai isä on saanut omaa takkiaan pois. Pian leikkihuoneen lelut heräävät jälleen henkiin ja sohvanurkassa sekä pitkän pöydän ääressä käy vilkas puheensorina. Avoimessa perhekahvilassa riittää kävijöitä.

Nappaan teemukin käteeni ja istuudun pöydän ääreen kuin kotona konsanaan, jutustelemaan. Keskustelu lähtee päivän polttavista aiheista. Joku on käynyt kampaajalla, jossain ei nukuttu taas yötä kun uhma-ikäinen päätti aloittaa yökonserton neljän aikoihin. Vaikeudet, sairaudet, erot, lastensuojeluasiakkuudet, yksinhuoltajuus, haastavat tilanteet lasten kanssa… Kaikki on elämää, kaikesta puhutaan. Opiskelijana suorastaan hämmästyin, miten avointa keskustelu on, eikä minuakaan vierastettu edes ensitapaamisella.

Vertaistukea Punahilkasta näyttää saavan takuuvarmasti. Kun avaa vain suunsa niin huomaa, että toisilla onkin samoja kokemuksia – ja hyviä neuvoja. Myös ohjaajan tuki on tärkeää. Katson kauempaa, kun joku keskustelee sivummalla kaksin ohjaajan kanssa.

Lähden kurkistelemaan leikkihuoneeseen, ja pieni käsi vetää minut luokseen katsomaan legorakennelmaa. Istahdan lattialle rakentelemaan ja lapsen äiti istuu vastapäätä. Ulkona on kaunis ilma ja äiti kertoo heidän viihtyvän hyvin pihalla. Lapsi kertoo liukumäestä, joka on tosi hurja. Apua! Uskaltaisinkohan minä edes laskea siitä?

Aika hurahtaa kuin siivillä. Eteisessä saan pienen vauvan syliini, jotta äiti pääsee pukemaan isosiskoa. Vauvan hymy tuntuu kirkastavan koko huoneen. Pian Punahilkka hiljenee taas. ”Nähdään illalla”, huikkaa joku vielä ovenraosta. Yhteinen olohuone odottaa taas ilta-avoimissa.