Tässä ja nyt

Punahilkan ohjaaja Susanna Vettenranta

Saappaita kaapista kaivellessa valmiiksi syksyn keleihin tulin ajatelleeksi, että sinne se kesä meni. Voi voi. Kalmea pimeys hiipii ja syysmyrskyt ja taas mennään pimeyttä kohti. Kunnes tajusin, että ei. Ei tarvitse mennä. Tuo virsi on valitusvirttä. Minä en ole valitusvirsi. Minä haluan, että rusketus säilyy, aurinko paistaa, jos ei muuten niin ajatuksissa. Ei sen kesän tarvitse mennä minnekään. Kaikki sellaiset asiat kuin sade, auringonpaiste, lentävät lehdet, loskakelit, lumi, pakkanen ja helle vaan on. Ne vaan on asioita. Se, millaiseksi väritämme ne päässä, kumpuaa sieltä onko tapana määritellä asiat valitusvirsien kautta vai rempseiden ja hyvätempoisten rallatusten kautta.

Biisivalinta tosin ei estä tai määrittele sitä, etteikö saisi tuntea tunteita. Kaikenlaisia fiiliksiä kuuluu ihmisen elämään, mutta se on eri asia kuin se, mikä on se perussointi korvien välissä. Kulkeeko duurissa vai mollissa. Hetkiä on ihmiselossa kun kaikki ottaa päähän, rahat on tiukalla, lapset kiukkuaa ja vessaharjakin meni poikki. Jospa vaikka tänä syksynä ottaisi ilon irti sateesta, tuulesta, lentävistä lehdistä, laittaisi mageet kumpparit jalkaan, sadetakin päälle ja lähtisi lasten kanssa hyppimään vesilätäköihin, niin kuin silloin ennen vanhaan. Se oli sitä aikaa, kun eli hetkessä ja juuri siinä lätäkössä, missä sattui olemaan. Tulevaisuuteen ei vielä pääse, mennyt on jo mennyt ja omilla tämän hetkisillä ajatuksilla luodaan se, mitä edestään löytää. Mutta ainoa missä voi olla, on tässä ja nyt.