Melkoinen matka! Tapaamispaikan historiaa 32 vuoden ajalta

Pienperheyhdistyksen tapaamispaikka avasi ovensa ensimmäisen kerran 1.9.1983. Vuoden 1983 vuosikertomuksessa todetaan, että ”huollosta erotetun vanhemman ja lapsen tapaamisiin tarkoitettua tapaamispaikkaa oli valmisteltu pari edellistä vuotta”. Uuden toimintamuodon suunnittelun huolellisuudesta kertoo se, että keskeiset toimintaperiaatteet ovat säilyneet kaikkien näiden reilun 32 toimintavuoden ajan.

Tapaamispaikan perustehtävä määriteltiin jo heti alusta lähtien: ”Tapaamispaikka on lasta varten. Tapaamispaikassa lapsi ja vanhempi voivat tavata puolueettomalla maaperällä ja turvallisesti  jos vanhemmilla ei ole muuta keinoa huolehtia lapsen tapaamisoikeuden toteutumisesta. Tapaamispaikkaa ei ole tarkoitettu vanhempien erimielisyyksien selvittelypaikaksi”.

Tapaamispaikan alkutaival

Ensimmäisenä toimintasyksynä tapaamisia järjestettiin viisi. Seuraavana vuonna 1.1.1984 astui voimaan laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta. Vuonna 1984 tapaamisia järjestettiin 59. Toiminnan aloittamisesta tiedotettiin muun muassa lehdissä ja radiossa. Tapaamispaikan esitettä jaettiin Helsingin sosiaalivirastoon, avioerosovittelijoille, kasvatusneuvoloihin, A-klinikoille, turvakoteihin, Kriminaalihuoltoyhdistykseen, raastuvanoikeudelle, yksityisille lakimiehille ja oikeusaputoimistoon.

Tarve tapaamispaikan käytölle kasvoi niin paljon, että pian yhdistys joutui hankkimaan isommat tilat tapaajien ja lasten käyttöön. Taustalla vaikutti myös 1984 voimaan tullut silloinen lastensuojelulaki, joka aiempaa paremmin otti huomioon lapsen silloin kun tehtiin hänen elämäänsä vaikuttavia päätöksiä.

Tapaamisten aikana paikalla oli aina kaksi vapaaehtoista tapaamisemäntää, jotka tarjosivat perheelle kahvi- ja mehuhetken ja tarvittaessa osallistuivat leikkeihin. Myös yhdistyksen silloinen toiminnanjohtaja toimi tarvittaessa tapaamisemäntänä. Jo heti ensimmäisestä toimintavuodesta lähtien vapaaehtoisille tapaamisemännille tarjottiin myös työnohjausta ja koulutusta. Tapaamispaikkajärjestelyt hoiti etupäässä lapsen huoltaja.

Vuoden 1983 toimintakertomuksessa todetaan, että ”jatkossa olisikin ehkä mietittävä keinoja, miten saadaan huollosta erotettu omatoimisemmin osallistumaan tapaamisjärjestelyihin. Kun tapaamispaikalle asti on päästy, huollosta erotetut ovat kyllä tavanneet mielellään lastaan”. Syyt tapaamispaikan käytölle olivat moninaiset: päihde- ja mielenterveysongelmat, vanhempien riitaisuus ja vaikeudet sopia lasten tapaamisista, tapaajan asunnottomuus tai lapselle soveltumattomat asumisolosuhteet.

Toiminnan kehittäminen

Itse liityn tapaamispaikan historian virtaan siten, että olen toiminut kahteen otteeseen tapaamispaikan vastaavana ohjaajana 1.3.2003–20.12.2004 sekä 23.2.2015–31.5.2016. Kun aloitin ensimmäistä kertaa vastaavan ohjaajan tehtävässä, oli Ensi- ja turvakotien liitto juuri aloittanut tapaamispaikkatoiminnan kehittämisprojektin. Yhtenä liiton jäsenjärjestöistä Pienperheyhdistys osallistui projektiin, joten pääsin mukaan perustehtävä ja laatukriteerit -työryhmään.

Tarvetta kehittämistyölle oli, koska tapaamispaikkatoiminnalla ei ollut liiton tasolla yhteisiä laatukriteerejä, perehdytyskansiota, turvallisuusohjeita eikä yhteistä käsitystä tapaamispaikan perustehtävästä. Ongelmaksi koettiin myös se, että käräjäoikeus saattoi määrätä lapsen ja etävanhemman tapaamiset valvotuiksi, mutta laissa ei ollut tuolloin määritetty, minkä tahon ja miten tapaamiset tulisi järjestää. Ihmiset olivat myös eriarvoisessa asemassa palvelun saatavuuden suhteen eri puolilla Suomea.

Pienperheyhdistyksen tapaamispaikkaan kehittämistyö vaikutti muun muassa siten, että syksyn 2003 aikana siirryttiin käyttämään palkattua henkilökuntaa tapaamispaikan ohjaajina. 20 vuotta olivat tapaamisten ohjaamisesta ansiokkaasti vastanneet vapaaehtoiset tapaamisemännät. ”Tapaamisissa ei juurikaan ollut ongelmia”, kuvaa yksi pitkään yhdistyksen tapaamispaikassa vapaaehtoistyötä tehnyt emäntä. ”Asiakkaat kunnioittivat meitä ja arvostivat sitä, että olimme vapaaehtoisesti tapaamispaikassa heitä varten, mahdollistamassa tapaamisten toteutumisen”.

Ratkaisuun palkatun henkilökunnan käytöstä päädyttiin, koska asiakkaiden ongelmat ja tapaamistilanteet olivat muuttuneet haastavammiksi eikä vapaaehtoisia haluttu altistaa niille. Vapaaehtoistyön käyttöön liittyi myös juridisia ongelmia ja vastuukysymyksiä, joihin ratkaisuksi nähtiin siirtyminen palkatun sosiaali- tai terveysalan koulutuksen saaneen henkilökunnan käyttöön.

Tapaamispaikkatoiminta siirtyy kunnille

Kehittämistyön yhtenä tavoitteena oli saada tapaamispaikkapalvelu lakisääteiseksi kuntien ja kaupunkien velvollisuudeksi, jolloin palvelun piiriin pääseminen olisi mahdollista asuinpaikasta riippumatta. 12 vuotta kehittämistyön aloittamisesta tämä lopulta tapahtui, kun uusi sosiaalihuoltolaki astui voimaan 1.4.2015. Helsingin kaupunki kilpailutti tapaamispaikkatoiminnan viime vuoden vaihteessa.

Pienperheyhdistyksen hallitus teki päätöksen olla hakeutumatta kilpailutukseen, ja samalla päätettiin lopettaa tapaamispaikkapalvelu 30.4.2016. Pienperheyhdistyksen perustehtävä ei ole järjestää lakisääteisiä tai julkisia palveluja vaan niitä täydentävää toimintaa. On tullut aika etsiä ja kehittää uusia toimintamuotoja eroperheiden ja etenkin lasten auttamiseksi.

Melkoinen matka! Kiitos kaikille Pienperheyhdistyksen tapaamispaikkatoiminnassa mukana olleille yhteistyötahoille, työntekijöille ja etenkin niille vapaaehtoisille, jotka omalla työpanoksellaan mahdollistivat tapaamiset yli tuhannelle lapselle vuosien varrella.

Tapaamispaikan vastaava ohjaaja

Tenna Salmen