Kutsukaa media paikalle. Olen keksinyt pyörän!

70-luvulla kävin kerhossa. Nykyisin sitä kutsuttaisiin ehkäpä varhaiskasvatuksen esiopetusryhmäksi. Muistaakseni se oli kerran viikossa. Piirrettiin, leikittiin ja askarreltiin. Tilana oli kylän keskustassa sijaitseva rivitalo, joka oli aikoinaan rakennettu paikallisen kaivoksen työntekijöille. Kaivostoiminnan hiipuessa tilat tulivat muuhun käyttöön, mm. neuvolalle, kerhoille ja erilaisten yhdistysten harrastetiloiksi. Vieressä oli kunnan urheilukenttä, sitä pidettiin kunnossa talkoilla. Keinutkin löytyivät, sekä metsää seikkailuille. Kouluun menin lähimpään kyläkouluun, siellä oli myös koulun kirjasto jota käytti koko kylä.  Koulu toimi vaalihuoneistona, käsityöpiirien kokoontumispaikkana, jumppatilana ja juhlapaikkana. Hygieniapasseja ei tarkastettu. Tippaiita eli terveydenhoitaja tuli laukkunsa kanssa koululle sovittuina päivinä tekemään tarkastuksia ja rokottamaan. Varsin monipuolisen toiminnan keskus siis, matala kynnys ja neutraali kokoontumispaikka.

Esiaste perhekeskuksille? Ainakin perheiden toimintaa sekä järjestöjen ja yhdistysten kanssa tehtävää yhteistyötä. Ymmärrettävistä syistä minulla ei ole muistikuvaa, miten hallinto ja järjestöavustukset oli tuolloin järjestetty. Mutta muisto puhuu toimivuuden puolesta.

Erinomaisen hyvä muisto minulla on järjestön tekemästä palveluntuottamisesta. Tein intensiivistä lastensuojelun perhetyötä perhepaikka Merikehdossa 2000 -luvun alkupuolella. Pienperheyhdistys ry ja Helsingin kaupunki tekivät ostopalvelusopimuksia perhetyön tuottamisesta. Kehitimme toimivan ja hyvin tähän tarpeeseen vastaavan intensiivisen ja yhteisöllisen mallin. Työtä tehtiin omassa toimipisteessämme, perheiden kodeissa, leireillä ja erilaisissa ryhmissä yhdessä sovittujen tavoitteiden mukaisesti. Määräävää oli laatu, kokonaisvaltaisuus ja riittävä intensiteetti sekä kohtaaminen. Yhdistyksen työntekijöiden menetelmällinen osaaminen ja perheiden arjessa mukana kulkeminen osoittautui hyvin tehokkaaksi yhdistelmäksi. Työmuoto loppui kaupungin irtisanottua ostopalvelusopimukset. Tästä työmuodosta on jäänyt mieleen hokema: kysy perheeltä! Kysy perheeltä mitä he tarvitsevat, ovat valmiita tekemään, miten toimimaan ja missä on tuen tarve.

Perheiden palveluita on järjestetty omien muistojeni lisäksi lukuisilla eri tavoilla. Resurssia ja painopistettä on säädetty korjaavasta ennaltaehkäisevään ja perhettä ohjattu milloin yhdelle luukulle ja toisinaan taas erilaisten verkostomallisesti järjestettyjen palveluiden pariin. Tällä hetkellä erilaisista prosesseista ja palveluista on tietoa ja tutkimusta ihan riittävästi. Silti perheiden palveluissa tiedetään palautteiden mukaan olevan kohtaamattomuutta ja jäykkyyttä. Prosessit ovat pirstaloituneita. Erilaisten perhemuotojen kohtaaminen ei ole vieläkään tasa-arvoista.

Hallituksen kärkihankkeena on järjestää alle kouluikäisten lasten perheiden palvelut perhekeskusmallisesti. Järjestöt halutaan mukaan yhteistyöhön. Oman mausteensa tähän tuo sote - suunnitelmat, hallinnointi, rahoituskysymykset ja järjestöjen omat intressit. Miten tässä yhtälössä toteutuu osallisuus, avoimuus ja matalat kynnykset perheiden näkökulmasta. Kuka kehittää toimintaa, missä on hallinto ja miten esim. RAY:ltä rahoitusta saavat järjestöt toteuttavat toimintaa kilpailutusten kautta? Palataanko ostopalvelusopimuksiin? Missä on perheiden toimijuuden, kehittämisideoiden ja osallisuuden paikka?

Kummallisella tavalla ajatukset palaavat aina uudelleen tuohon vanhaan sanontaan pyörän keksimisestä.

Luru Natunen

Vertaistoiminnan koordinaattori