Haluisiksä?

Etäpäivän sähköpostimaratonin katkaisee ovikellon ääni.

- Haluisiksä ostaa näitä', kysyy pieni alakouluikäinen tyttö kädessään laatikollinen kookospalloja.

- En. (Ensimmäinen ajatukseni) En todellakaan. Pahoja, turhia, epäterveellisiä. ...odotas, mä katson, onkohan mulla kolikoita.

- Että me päästäsi joskus luokkaretkelle, kuuluu vielä rappusilta.

Löydän kolikot ja kiitän tyttöä. Toivottelen vielä onnea myyntityöhön.

Toivottavasti retki toteutuu. Yhdessä suunniteltu ja yhdessä mahdollistettu. Siitä jää yhteinen muisto, jaettu kokemus. Jotain sellaista, mikä saattaa myöhemmin olla merkityksellistä.

- Haluisiksä kuunnella? Kun olisi sellaista aika ikävää asiaa. Kun en tiedä miten tätä purkaisi, tai kenelle. Kun tuntuu, että yksin en jaksa enkä osaa.

- En. En todellakaan. Kun en minäkään tiedä miten tuosta eteenpäin. …odotas, jos mietitään tätä yhdessä. Jos löydetään joku uusi ajatus joka auttaisi meitä eteenpäin? Tai ehkä vielä lisää ihmisiä miettimään tätä asiaa meidän kanssa. Kun eihän tämä varmaan ole pelkästään yhtä ihmistä koskettava.

Muitakin löytyy, vertaistukea. Et olekaan ainoa jolle on käynyt näin. Syntyy yhteinen kokemus, jaettu ja ymmärretty. Syntyy yhteistä huumoria, koska on samanlaisia, järjettömiäkin kokemuksia.

Haluan uskoa, että kohtaamisilla ja niistä kertyneellä tiedolla ja kokemuksella olisi painoarvoa muuallakin kun lähiyhteisössä. Että se asiantuntijuus, mikä kasvaa ryhmissä jaetuista kokemuksista, olisi niin vastaansanomatonta, että se muuttaisi maailmaa, loisi uusia lakeja ja mahdollistaisi lapsille paremman tulevaisuuden. Tämä usko on ajoittain kovalla koetuksella. Vaikka osallisuus lisääntyy, kokemusasiantuntijuus on jo tunnustettua ja kehittämistyöhön panostetaan, on vastassa vielä kohtaamattomuutta.

On helppoa sulkea ovi tai olla kuulematta kun ovikello soi.

 

Luru Natunen, vertaistoiminnan koordinaattori