Hae apua – helpommin sanottu kuin tehty

22.3.2017


Tämä kirjoitus on yksi kuntavaaleihin liittyvistä blogikirjoituksista. Kirjoituksia on pyydetty jäseniltä, opiskelijoilta ja kaikkien puolueiden yh-ehdokkailta. Mielipiteet ovat kirjoittajien omia.

 

Olen viiden lapsen yksihuoltaja, lapset iältään 2v–16v. Nuorimmat kaksi lasta eivät ole päihdeongelmaisen isänsä luona koskaan, joten olen yrittänyt hakea heille tukiperhettä, jotta voisin joskus huomioida koululaisiakin enemmän. Olen myös hakenut kotipalvelua auttamaan muuton ja vesivahinkoremontin jälkeisessä kaaoksessa. Palasin töihin nuorimman lapsen ollessa vähän vajaa 1-vuotias, koska tämänkokoinen perhe ei yksinkertaisesti tule toimeen kotihoidon tuella, ja toimeentulotuella kituuttaminen ei houkuttanut, kun kuitenkin ihan hyvä työpaikka oli odottamassa. Työssäkäynti on osoittautunut kaiken avun saannin erittäin tehokkaasti estäväksi tekijäksi. Se hankaloittaa myöskin avun hakemista pahasti, koska kaikki ne loputtomat palaverit pitää käydä virka-aikaan.

 

Lastensuojelun asiakkuus – este vai etu?

Meillä oli lastensuojelun asiakkuus. Itse asiassa, jos on asiakkuus, se saattaa jopa estää sopivan avun saamisen. Tuon asiakkuuden aikana nimittäin pitkäaikaisin apu oli MLL:n perhekummi, joka meille 'epähuomiossa' myönnettiin. Minulle selvisi vasta myöhemmin, että hän ei olisi saanut meidän kanssamme tehdä töitä lastensuojelun asiakkuuden vuoksi. Hakemuksen olin kyllä tehnyt ennen asiakkuuden alkua. Kotipalvelua saimme silloin kun oli pieni vauva. Se toimi hyvin, sain jopa käytännön apua ja siivoiltiin yhdessä työntekijöiden kanssa. Kunnes se yhtenä päivänä juuri ennen pojan rippijuhlia ’hallitusti lopetettiin’ ilmoittamatta asiasta minulle mitenkään. Siinä sitten hölmönä soittelin työntekijöiden perään. Heille oli kerrottu, etten halua enää kotipalvelua, joten eivät sitten ilmoittaneet minulle, etteivät olekaan tulossa sovittuun aikaan...

 

Ilmoituksia, muttei apua

Lastensuojelun asiakkuus lopetettiin tarpeettomana syksyllä, kun alkoi olla ilmeistä, että apua ei ole työssäkäyvälle saatavissa oli asiakkuus tai ei. Olin niin onnellinen, kun pääsin siitä eroon. Jonkinasteinen stigma se on kuitenkin, ja tuntui myös että uudessa päiväkodissa kytättiin, kun tiedettiin, että ollaan asiakkaita. No eipä kauaa saatu olla rauhassa kun päiväkodista tehtiin lastensuojeluilmoitus sen takia, että nuorimmalla lapsista oli yhtenä päivänä punainen peppu (oli kakannut yöllä housuun ja aamulla vaippaa vaihtaessani en tajunnut rasvata, kun ei silloin näyttänyt miltään). Ja tämän punaisen pepun, joka parani parilla sipaisulla bepanthenia, takia koko prosessi aloitettiin uudestaan. Vaikka tein kyllä selväksi, että apua on jo haettu, sitä vain ei ole saatavilla.

 

Työssäkäynti – avunsaannin este?

Nyt on siis selvitys menossa ja ehdottavat taas avohuollon asiakkuutta. Merkittävää apua ei yhä edelleenkään kuitenkaan ole tulossa, pelkkiä lisäpalavereja vain. Kotipalvelua saadaan kerran viikossa viemään valmiiksi puetut lapset kotiovelta päiväkotiin. Tuo säästää aikaani noin 20 min viikossa. Apua on siis tarjottu, sillä kai jaksamiseni taataan.

Paljon suurempi apu olisi saada päivähoitopaikat viereisestä päiväkodista, jolloin helpotus koskisi kaikkia aamuja. Kotipalvelua ei myöskään voi saada tehdäkseen takaisin työtunnit, jotka ovat menneet apua hakiessa erilaissa palavereissa, koska sitä ei myönnetä työssäkäynnin mahdollistamiseen. Terapiakäyntejä varten sitä kyllä saisi, joten pitää kai valehdella, että on menossa terapiaan, vaikka on menossa töihin tekemään miinustunteja pois. 

En yhtään ihmettele, että apua ei jakseta hakea, se vaatii sitkeyttä ja loputtomasti aikaa. Ja lopputulos on usein todella mitätön verrattuna siihen stressiin, minkä avun hakeminen – oli se sitten omaehtoista tai pakotettua – on saanut aikaan. Jo se on välillä aika salapoliisintyötä, että miltä luukulta kannattaisi aloittaa.

 

-Äiti