Asumiskustannukset pääkaupunkiseudulla ovat korkeat, eikä kattoa niiden nousemisen loppumiseksi ole näkyvissä. Keskustelupalstoilta saa lukea kommentteja: “Köyhät kehyskuntiin“, “Pääkaupunkiseutu hyväosaisille”. Helsingin kaupungin vuokra-asunnon saajat ovat kuin lottovoittajia, vuokrat ovat keskimäärin 30 prosenttia edullisempia kuin yksityisillä markkinoilla. Helsingin kaupungin viimeisimmän vuokra-asukaskyselyn perusteella tyytyväisempiä asujia heillä ovat mm. yksin asuvat ja nuoret naiset.

Yksinhuoltajaperheiden asuminen Helsingin kaupungin vuokra-asunnoissa eriyttää niissä asuvat yksinhuoltajien lapset erityisesti omistusasujien perheiden lapsista ainakin tietyillä kaupungin alueilla. Halusimmepa tai emme, jako kaupungin vuokra-asujien ja omistusasujien kesken on totta. Omistusasujat eivät pääsääntöisesti halua lapsiensa kaveeraavan kaupungin vuokra-asunnoissa asuvien lasten kanssa. Eriytymistä tapahtuu, koska me ihmiset olemme usein ennakkoluuloisia ja perustamme ajattelumme stereotypioihin.

Vuokralla asuvan yksinhuoltajan perhe kohtaa syrjintää

Yksinhuoltajien lapset kohtaavat syrjintää myös kaupungin vuokra-asuntoyhteisön sisäpuolella: toiset näkevät yksinhuoltajien lapset ainakin tulevina ongelmatapauksina tai lapset kuuluvat jopa väärään uskontoon. Heidän äitinsä tai isänsä nähdään hylkiönä. Eroaminen on joissakin kulttuureissa tabu ja erittäin paheksuttavaa. Eikä kukaan tietenkään kysele syytä yksinhuoltajaksi päätymiseen, vaikka todellisuudessa puoliso voi olla kuollut. Yksinhuoltajuus nähdään edelleen yhteiskunnassamme epäonnistumisena. Yksinhuoltaja ja hänen lapsensa ovat tuulisella paikalla! Sosiaalinen asemamme ja usein myös sosioekonominen statuksemme on heikko, olemme haavoittuvassa asemassa olevia yhteiskunnan jäseniä.

Minä ja lapseni olimme tällainen perhe, asuimme vuosia kaupungin vuokra-asunnossa, tiellä, jonka toisella puolella olivat puolen miljoonan omistusasunnoissa asuvat perheet. Emme voineet välttyä avoimelta halveksunnalta. Kun puhe leikkipuistossa kääntyi asumismuotoon, hyvin sujunut keskustelu loppui kuin seinään toisen osapuolen kuullessa, että asumme kaupungin vuokra-asunnossa. En ollut enää ihmisenä kiinnostava. Tämä ei valitettavasti ollut yksittäistapaus. Toki poikkeuksiakin löytyy.

Vuokra-asumisen stigma varjostaa yksinhuoltajaperheen elämää

Olen kiitollinen kaupungille saamastamme kodista. Meillä oli tilaa, jota silloin tarvitsimme enemmän, ja kaikki hoitui hienosti vuokranantajan taholta.

Kaupungin vuokra-asumiseen liittyy stigma, varsinkin, jos yksinhuoltajaperheenä elää kaupungin vuokra- asunnossa. Voi olla, että alueissa on eroja, kuinka naapurit suhtautuvat “vuokrakasarmeihin” ja niiden “asukkeihin” (lainaukset keskustelupalstoilta). Minulla on kokemusta vain yhdestä alueesta, jossa asuu suht` hyvätuloisia helsinkiläisiä, ja jossa on noin 600 kaupungin vuokra-asuntoa. Kaupungin vuokra- asumiseen liitetään määreet: elämän hallinnan ongelmat, köyhyys, epäonnistuminen elämässä, päihteiden käyttö, tyhmyys, yksinhuoltajuus, maahanmuuttajuus, mielenterveysongelmat, rikoksen tekijät, välinpitämättömyys, sotkuisuus. Olimme yksinhuoltajina tai ihmisinä millaisia tahansa, meidät niputetaan samaan joukkoon, jos asumme kaupungin vuokra-asunnossa.

Ymmärrän toimenpiteet eriytymisen estämiseksi, mutta sillä toisella puolella, “huonommalla” puolella, eläminen on yksi haaste lisää erityisesti yksinhuoltajan ja hänen lastensa elämään. Tiedän, että on niitäkin, jotka mieluummin asuvat ahtaasti yksityisellä vuokranantajalla kuin isommassa kaupungin vuokra-asunnossa välttääkseen yhden stigmoista.

Niin, mitä sitten? Oma on ongelmasi. Älä ota niin raskaasti. Vanhempi, joka ei ole koskaan ollut yksin vastuussa kaikesta, mikä liittyy perhe-elämään, ei voi luonnollisestikaan tietää, mitä sellaisen vanhemman arki stigmoineen kaikkineen on. Mutta tärkein kaikista on kysymys: ansaitsevatko lapset stigman luoman varjon ylleen?