Miten voisimme asumisratkaisuilla vaikuttaa köyhyyden rakenteisiin, yksinhuoltajien ja heidän lastensa kokemaan yksinäisyyteen ja erillisyyteen yhteiskunnassamme? Voisiko yksinhuoltajaperheiden yhteisöasuminen olla vastaus edellä mainittuihin kysymyksiin?

Arkkitehti Markku Hedman tuo esille yhteisöasumisen positiivisia puolia lausunnossaan eduskunnan ympäristövaliokunnalle 5.2.2017. Hedmanin sanoin: ”Yhteisöasuminen ylläpitää elämänlaatua ja samalla keventää yhteiskunnan hoitotaakkaa.” Yksinhuoltajaperheiden asumisyhteisössä hoitoapu, leikkitoverit ja mahdollisuus saada vertaistukea olisivat käden ulottuvilla. Lapset saisivat kokemuksen ikään kuin isosta perheestä ja koko kylä kasvattaa -eetoksesta.

Mahdollisuus yhteisöllisyyteen ja osallisuuteen arjessa samanlaisessa elämäntilanteessa olevien kanssa toisi myös lapsillemme vahvuutta kohdata elämä alusta lähtien aktiivisena tekijänä ja vaikuttajana. Sanonnan “Lika barn leka bäst” voisi tässä tapauksessa muuntaa muotoon: samassa elämäntilanteessa olevat perheet tukevat toisiaan parhaiten. Synergiaa. Yksinhuoltajien lapset saisivat olla osana yhteisöä, jossa ei tarvitse tuntea itseänsä erilaiseksi perhetaustan vuoksi. Olisi yksi taakka vähemmän lasten harteilla. 

Yhteisöasuminen on tänä päivänä tuttu käsite kaikille. On itsenäisesti muodostettuja yhteisöjä, joissa asuu esim. yksinhuoltajia perheineen, ja on senioreille rakennettuja yhteisöjä. Asumisyhteisön etsintään on omat väylänsä somessa, mutta kaikilla yksinhuoltajilla ei ole aikaa tai resursseja etsiä sieltä yhteisöä. Sopivan yhteisön löytymiseen voi mennä vuosi, parikin, tai sellaista ei vain löydy, mutta lasten lapsuus on nyt! Lisäksi näissä yhteisöissä ihmisillä on useimmiten yksi huone samassa talossa yhteisine tiloineen. Yhteisöasumisessa, jota tässä hahmottelen, jokaisella perheellä olisi oma huoneistonsa samassa kerrostalossa. 

Kunta voisi tukea rakennuttamista joko kokonaan tai osittain. Vuokrakustannukset saisi pidettyä kohtuullisina ja parempituloisilla voisi olla myös mahdollisuus ostaa huoneisto yhteisötalosta. Yksinhuoltajien asumisyhteisö olisi oivallista maaperää tutkijoille: saisimme tietoa, kuinka ideaalimme yhteisöllisyydestä ja osallisuudesta käytännössä toteutuisivat, ja onko asumismuodolla, vertaistuella, yhteisöllisyydellä ja osallisuudella pitkäaikaisvaikutuksia lasten elämään? 

Entä se stigma? “Tuo on se yksinhuoltajien kasarmi”-sanontoja varmasti kylvettäisiin, mutta yhdessä olemme vahvempia kohtamaan sormella osoittelua.