Osallistuminen on tärkeää

Anu Haapanen tuli äidiksi nuorena, 22-vuotiaana, kun tytär syntyi. Erottuaan miehestään vuonna 1992, hän liittyi heti ensimmäisenä vuonna Pienperheyhdistyksen ainaisjäseneksi. Siitä lähtien hän osallistunut Pienperheyhdistyksen toimintaan, ollut hallituksessa ja välillä vain seurannut yhdistyksen toimintaa. Anun lapset ovat nyt jo täysi-ikäisiä, mutta Anu käy edelleenkin kevät- ja syyskokouksissa ja seuraa muutenkin mitä kaikkea yhden vanhemman perheille järjestetään.

Osana joukkoa

1990-luvulla Anu eli lapsen kanssa kahden Meri-Rastilassa, jota vasta rakennettiin. Asunto oli uusi ja hieno, mutta ihmiset olivat uudella asuinpaikalla vieraita. Anulla oli pienet tulot, joilla piti selviytyä lapsiperheen arjesta. Anu sanoo, että Pienperheyhdistyksen toiminta tuntui tuolloin erityisen tärkeältä, koska toiminnassa huomioitiin juuri se elämäntilanne, jota itse eli.

Pikkulapsiajoilta Anun mieleen on jäänyt erityisesti kaksi tapahtumaa. Puuhamaa-retki oli tärkeä, kun itsellä ei ollut autoa käytössä, ja sinne pääsi kerrankin kätevästi Pienperheyhdistyksen järjestämällä yhteiskuljetuksella. Merkittävä paikka oli myös päiväkodin tiloissa pidettävä Yötenavatupa Merihaassa. Anusta se oli aivan upeaa, että äideille tarjottiin mahdollisuutta mennä teatteriin, sillä aikaa kun lapset olivat hoidossa Tenavatuvassa. Kiitollisena Anu muistaa myös mainita kerran vuodessa jaettavat Linnanmäkiliput, jotka ovat olleet merkittävä apu pienituloiselle.

Pienperheyhdistyksen järjestämät tapahtumat ovat olleet Anun mielestä tärkeitä siksi, että siellä on voinut tavata muita samassa elämäntilanteessa olevia. Oli mahdollisuus osallistua ja olla osana joukkoa, vaikka rahaa oli käytettävissä vain vähän. Vaikka elämäntilanne ei vielä, lapsen ollessa pieni, antanut mahdollisuutta lähteä vaikuttamaan asioihin, Anu muistaa, että jäsenkirjeessä tarjottiin mahdollisuuksia siihen. Alussa riitti kuitenkin se, että pääsi mukaan.

Anu on ollut Pienperheyhdistyksen toiminnoissa mukana kahteen otteeseen. Välillä hän sai uuden perheen ja toisen lapsen. Ainaisjäsenenä hän seurasi jäsenkirjeitä myös silloin, kun ei osallistunut Pienperheyhdistyksen toimintaan. Elämäntilanteen muuttuessa Anu palasi jälleen Pienperheyhdistyksen toimintojen pariin 2010-luvulla, jolloin hän lähti mukaan Merikehdossa järjestettyyn vanhempien liikuntaryhmään. Ryhmä imaisi hänet mukaansa ja siitä tuli hänen oma juttunsa. Mukana oli monen ikäisten lasten äitejä. Joukolla osallistuttiin myös Naisten kympille, ja se vakiintui Pienperheyhdistyksen toiminnaksi, joka jatkuu edelleenkin.

Yhteisistä kokemuksista saa voimaa

Anu toivoo Pienperheyhdistykseltä erityisesti vertaisohjaajien vetämää, äitien hyvinvointiin ja jaksamiseen keskittyvää ryhmää, jossa on vapaamuotoista matalan kynnyksen toimintaa. Mahdollisuus osallistumiseen on tärkeää. Anu näkee yhdistyksen voimavaran olevan vanhojen ja uusien jäsenten kohtaamisissa: kaikkia yhdistävät samanlaiset kokemukset. Oman elämän hankaluudet kasvavat omassa mielessä helposti järkälemäiseksi, mutta kun kuulee muilta samanlaisia tarinoita, asia lievittyy.

Silloin kun on rasittunut, tunteiden jakaminen on tärkeää. Asioita, joista ei voi muualla puhua, voi jakaa yksinhuoltajien omissa tilaisuuksissa turvallisesti. Elämäntilanteen rasittavuus on aihe, josta voi muualla olla vaikea puhua, kun ei saisi valittaa tai olla tyytymätön. Pitäisi olla onnellinen, vaikka on lopen uupunut. Samaa kokeneiden kesken huolet alkavat näyttää pienemmiltä. Tähän tarkoitukseen käyvät matalan kynnyksen tilaisuudet, joissa Pienperheyhdistys tarjoaa tilan ja järjestää lapsille omaa ohjelmaa.

Anu muistuttaa, että yksin lapsiaan kasvattavien haasteet ovat usein samoja: pienituloisuus, yksinäisyys, harrastuksen puute ja lapsen kasvatusasiat. Pienperheyhdistyksen syksyisin järjestettävillä Painopistepäivillä, puhutaan myös näistä teemoista, kun suunnitellaan yhdistyksen tulevan vuoden toimintaa. Anu on huomannut, että ne, joilla omat voimat kasvavat, haluavat usein jakaa omasta kokemuksestaan muille. Niin hänelle itselleen kävi. Anu toivoo, että yhteys vanhempien kesken säilyisi erosta huolimatta.

Yksin lasten kanssa asuva vanhempi on yksin monissa tilanteissa: kotona, viemässä lapsia harrastuksiin, eikä aikaa jää paljon muihin ihmissuhteisiin. Helposti voi käydä niin, että muilla näyttää menevän paremmin. Kuulemalla muiden iloja ja suruja ja murheita, antaa toiselle suurimman tuen, ja syntyy jakamisen tunne. Anu kiteyttää hienosti: ”Tulee täyteläinen olo, kun kokee vertaistukea”.

Yksinhuoltajuus jalostaa

Anu näkee, että yksin hoidettu vanhemmuus on antanut oppia ja voimia selviytyä sekä nähdä paremmin selviytymisen kanavia. ”Olen rohkeampi nykyään.”, Anu sanoo. Elämäntilanne on opettanut hengissä selviytymisen taktiikkaa – miten saada rahat ja voimat riittämään. Parhaimmillaan yksinhuoltajuus on sitä, että saa tehdä päätöksiä itsenäisesti.

Toisaalta yksinhuoltajuus on opettanut myös armollisuutta. Ei aina tarvitse jaksaa tai olla täydellinen. Voin olla väsynyt ja sanoa sen myös lapsille. Eikä tarvitse olla osallistuva verrattuna muihin perheellisiin, vaan on hyvä löytää oma rytmi. ”Osaan kiittää myös itseäni ja pidän itseäni arvokkaana”, sanoo Anu. Haastattelun lopuksi hän kiittää Pienperheyhdistystä siitä, että se on mahdollistanut hänelle maailman muiden vertaisten kautta.