Kaikesta selviää

Muutto vieraaseen maahan

Merja Fleming tuli 1980-luvulla vieraaseen maahan. Tulo Suomeen oli kulttuurishokki. Merja oli elänyt lapsena suomalaisten vanhempiensa kanssa Afrikassa, Italiassa ja Englannissa ja mennyt sitten suomalaisen miehen kanssa naimisiin. Merja sanoo Suomen olleen hänelle näistä maista kaikkein vaikein: Suomen talvi oli pitkä, pimeä ja kevät tuli myöhään. Eikä kukaan osannut kertoa muualta muuttaneelle kerrospukeutumisesta, joka olisi auttanut talvessa selviytymisessä.

Merjalla ei ollut tunnesidettä Suomessa. Ero miehen kanssa tuli, kun kolme lasta olivat vielä pieniä. Lasten isä tapasi lapsia viikonloppuisin, mutta muuten lapset asuivat Merjan luona. Ulkopuolisuuden tunne ja kolmen lapsen kanssa eletty pikkulapsiaika oli päivästä toiseen pelkkää selviytymistä.

Pienperheyhdistys mukana elämässä

Kun Merja sai tietää Pienperheyhdistyksen toiminnasta, se tuntui pelastukselta – hän ei olekaan enää ihan yksin. Alussa mielessä käynyt epäilys, oliko perhe liian iso pienperheeksi, osoittautui onneksi vääräksi ja Merja liittyi yhdistyksen jäseneksi.

Ensimmäinen muisto Merjalla on Pienperheyhdistyksen viiden päivän leiriltä Porkkalan suunnassa. Leirillä oli lapsille ja aikuisille järjestetty omaa toimintaa. Aikuiset saivat hierontaa ja lapset mutakylpyjä. Hieronta tuntui Merjasta taivaalliselta. Pienperheyhdistyksessä ymmärrettiin, että väsynyt vanhempi tarvitsee lepohetken. Merjan mielestä oli tärkeää myös, että tehtiin jotain koko perheen voimin. Merja ja tuolloin 5-, 7-, 8-vuotiaat lapset tekivät yhdessä luolamaalauksen. Se oli onnistunut leiri. Lapset hehkuttivat vielä kotona, kun saivat tutustua uusiin kavereihin leirillä.

Arki oli kamppailua selviytymisen kanssa. Yhteiskunnan asenteellisuus painoi ja tuntui raskaalta, oli byrokratiaa ja ennakkoasenteita. Oma vika, kun olet yksin. Kun lapset sairastuivat, 1990-luvun lama-aikana yhteiskunta ei tarjonnut lapsiperheille juurikaan kunnallista apua. Kolmilapsisessa perheessä sairastettiin kuitenkin kuten lapsiperheissä yleensä. Vesirokkoa sairastaessa meni viikkoja kotona lapsia hoitamassa, eikä työnantaja tietenkään tykännyt pitkistä poissaoloista. Merja koki myös, että julkisessa terveydenhuollossa oli asenteellisuutta yksinhuoltajia kohtaan.

Vaikka ei itse palvelua käyttänytkään, Merja silti kiittelee Pienperheyhdistyksen järjestämää lasten yöhoitoa, jossa lapsia varten oli palkattu hoitaja. Vanhempi saattoi näin hetkeksi saada omaa aikaa. Myöhemmin yöhoitoa kokeiltiin vapaaehtoisten kesken, mutta vastuukysymysten takia se ei lopulta toiminut.

Pienperheyhdistyksen leirit olivat Merjan mielestä antoisampia kuin muiden järjestämät tuetut leirit. Leirit vastasivat paremmin eroperheiden tarpeisiin ja lapset tykkäsivät enemmän. Yksinhuoltajille suunnatuilla leireillä osataan ottaa huomioon, että vanhempi voi olla väsynyt ja rikki, ja tarvita omaa aikaa. Merja piti tärkeänä sitä, että joku pitää hyvänä, on ystävällinen ja ”huomioi minut ihmisenä”.

Merja muistelee myös superhienoa Puolan patikointireissua muutama vuosi sitten nuorimman lapsensa kanssa. Silloin mentiin kohteeseen, mihin Merja ei olisi yksin rohjennut lähteä. Retkeltä sai onnistumisen kokemuksia ja rohkeutta luottaa toisiin ja poika tutustui hyvin muihin nuoriin. Toisen kerran he kävivät yhdessä myös laskettelemassa Lapissa.

Takaisinmaksun aika

Merja sanoo, ettei haluaisi kenellekään sellaista, että on pakko selvitä yksin. Hän onkin nykyään itse tukihenkilönä Pienperheyhdistyksen Vapaaehtoinen lapsen tukena -erohankkeessa. Hän on tyytyväinen mahdollisuudesta antaa vastavuoroisesti tukea muille. Lapsille on annettava keinoja käsitellä eroa, sillä eroa läpi käyvät vanhemmat eivät välttämättä osaa tai jaksa kuunnella lasta puolueettomasti.

Merja on mukana myös Pienperheyhdistyksen englanninkielisessä ryhmässä, Single Parent Family Cafe, jonne äidit ovat lapsineen tervetulleita. Lisäksi Merja käy mielellään elokuisilla Painopistepäivillä, jossa suunnitellaan Pienperheyhdistyksen seuraavan vuoden toimintaa. Vuosikokouksiinkin hän tulee, silloin kun pääsee.

Pienperheyhdistyksen toimintaa Merja pitää erittäin tärkeänä, oikeastaan supertärkeänä, ja haluaa olla mukana, vaikka nuorinkin lapsi on jo 15-vuotta. ”En tiedä missä olisin ilman Pienperheyhdistystä”, hän sanoo. Virallisten kanavien kautta saatava apu rajoittui lukuvuoden ajaksi saatuun kotiapuun, joka vei lapset hoitoon aamuisin. Pienperheyhdistys on sen sijaan tuonut tarvittavaa tukea ja turvaa vuosien ajan.

Vaikka Merjalla ei ole enää pieniä lapsia, Soppakuppilaa hän pitää loistavana tilaisuutena tulla tapaamaan muita ja samalla on mahdollista saada vielä valmis ruoka lapselle. Vertaistuki ja apu käytännön asioihin ovat kannatelleet Merjaakin arjessa.

Kaikesta selviää

Mitä Merja ajattelee rankkojen vuosien jälkeen? ”Kaikesta selviää, mitä kuvitteli mahdottomaksi, kaikki onnistuu”, hän sanoo. Tärkeintä on se, ettei tarvitse hävetä avun pyytämistä. Vaikka hänen äitinsä motto oli: ’oma apu paras apu’, miksei saisi pyytää apua? Merja on pyytänyt apua usein, ja saanut sitä, mutta usein vastaus on myös ollut ei. Lasten kaverien vanhempien kanssa yhteistyö toimi hyvin ja lapsia kuskailtiin harrastuksiin vastavuoroisesti. Kaiken kaikkiaan Merja on tyytyväinen, että omista lapsista on kasvanut hyviä ihmisiä, jotka eivät tunne olevansa uhreja. Elämässä on ollut paljon rikkauksia: vastavuoroista auttamista ja erilaisia elämyksiä Pienperheyhdistykseltä.

Merja ei ole koskaan suostunut hyväksymään ajatusta, että yksinhuoltajan lapset ovat väistämättä huono-osaisia. Hän on huolissaan arvojen kovenemisesta ja kysyy, eikö yksinhuoltajalla ole oikeutta samanlaisiin asioihin ja elämyksiin kuin ns. normiperheellä? Huono-osaisuus ei välttämättä kuulu tietyille kansanosille. Tässä asiassa hän näkee Pienperheyhdistyksellä olevan tulevaisuudessakin vaikuttamistyötä.